Peppicon Amaryllis
s. 26.05.1989 k. 14.07.2004
isä: Daffecon Charley
emä: Peppina
kasvattaja: Katja Hyväkkä
Viiru oli ensimmäinen koiramme. Hän oli musta-punainen pk.mäyräkoiranarttu. Viiru tuli meille kaukaa Imatralta, ja hänet vain haettiin ilman sen suurempia tutustumiskäyntejä. Viirun tultua meille, hän joutui olemaan päivät yksin, koska vanhemmat olivat molemmat töissä, eivätkä lapset olleet vielä syntyneetkään. Viiru oli todella kiltti, eikä tehnyt melkeen mitään tuhojaan yksi ollessaan. Kuten sanottua, Viiru oli luonteeltaan kiltti, mutta myös rohkea, ja äidillinen, eli hän "hoiti" meitä lapsia, kun olimme vauvoja, ja kun sairastimme kotona. Viiru huolehti aina, että kaikilla oli hyvä olla.
Meille tuli aika pian Viirun jälkeen toinen mäyrisnarttu Nanna, joka kuitenkin oli Viirua n. vuoden nuorempi. Viiru ja Nanna ovat olleet aina yhdessä, ja äidillinen Viiru on tasapainottanut äksyn Nannan luonnetta. He olivat parhaa ystävykset, tai siltä se ainakin näytti.
Viiru alkoi vanheta. Hänen olessaan noin 10-vuotias, poistettiin Viirulta kohtu jatkuvien kohtutulehdusten vuoksi. Samalla häneltä poistettiin myös muutama kasvain. Viiru oli silloin tokkurassa, mutta selvisi leikkauksesta hienosti. "Tötterön" pitäminen ei vain ollut oikein mukavaa. Vanhemmat harkitsivat pitkään, että viedäkö Viiru leikkaukseen vanha narttu jo kuitenkin, mutta onneksi vietiin. Viiru parani siis leikkauksesta täydellisesti. Hän muuttui tietysti vielä rauhallisemmaksi, mutta osa alkoi kai olla jo vanhuuden syytä.
Vuoden 2003 kesällä meille tuli uusi koira, dalmisuros Piksu. Nanna ei Piksusta pahemiin välittänyt, mutta Viiru "otti" pojan heti omakseen.
Viiru huolehti Piksusta, ja "suojeli" tätä Nannalta. Viiru "setvi" muiden koirien riidat, ja esti varmasti monia tappeluita.
Huhtikuussa 2004, Viirulta poistettiin jo aika pitkään poskessa roikkunut syylämäinen kasvain, sekä kielessä ollut pahkura. Kasvain ei ollut vaarallinen, mutta hankaloitti Viirun syömistä, joten päätimme poistattaa sen.
Viiru selvisi tästäkin toimenpiteestä ilman minkäänlaista vaivaa.
Viiru oli perheemme koirien johtohahmo. Jos Nanna ja Piksu "taistelivat" esimerkiksi luusta, Viiru meni väliin, otti luun itselleen ja sillä siisti. Kukaan koirista ei uskaltanut sanoa Viirulle vastaan, eikä Viirun tarvinnut koskaan sanoa vastaan kellekkään muulle.
Viirussa ehkä ikimuistoisinta oli se, kun joskus kotiintultuani, tavallisesti laiskahko ja vanha koira juoksi olohuoneesta vastaan, ja hyppi, nuoli, aivan kuin pentu konsanaan, ja se, että joskus talvella ollessani sen kanssa lenkillä, se kaatoi itsensä maahan, ja kieri lumessa. Näin lenkit saattoivat kestää vaikka kuinka kauan. Viimeisinä vuosina Viiru saikin kulkea useasti vapaana. Viirussa ei ollut mitään huonoa, paitsi se, ettei häntä ole enää .
Kesälomalla 2004, tarkalleen sanottuna 14.07.2004, lähdin iltapäivällä kaverini luokse, enkä osannut edes aavistaa, mitä päivä toisi vielä tullessaan. Oltuani hetken kaverini luona, isäni soitti ja sanoi, että jos haluat nähdä Viirun vielä, niin tule äkkiä kotiin, se on tosi huonona. Luulin, että isäni pelleili kustannuk- sellani, koska kotoa lähtiessäni Viiru oli ollut aivan tavallinen. Lähdin kuitenkin äkkiä kotiin, koska isäni vakuutti minulle ettei leikkisi tälläisillä asioilla. Kun tulin kotiin, koin tähänastisen elämäni surullisimman hetken; Viiru makasi eteisen lattialla pyyhkeen päällä liikkumattomana, saaden välillä eräänlaisia kramppeja. Itkimme yhdessä siskojeni kanssa. Myös äiti tuli pikimmiten kotiin. Hän käski isää soittamaan eläinlääkäriasema Vettoriin, että täältä olisi tulossa yksi koira "viimeiselle piikille" mahdollisimman pian. Halasimme kaikki Viirua vielä viimeisen kerran, äiti kaappasi hänet syliinsä ja he lähtivät. Itkimme siskojeni kanssa lähes koko ajan. Vielä kun vanhemmat tulivat kotiin itkimme kaikki yhdessä. Minua helpotti hiukan se, ettei Viiru ollut joutunut kärsimään.
Olo oli silloin kamala. Olihan Viiru jo toki vanha, peräti 15- vuotias, mutta silti. En itse osanuut vielä aavistaakkaan, että Viiru ei tulisi enää koskaan takaisin. Nannalla oli ollut koko kesän juoksut, ja hän söi antibbiootteja, ja olimme itkeneet monesti yhdessä Nannan kohtalon vuoksi, ja sitten aivan yllättäen Viiru "lensi rajan taa". Silloin oli kyllä vähän huono omatunto. En pystynyt parina seuraavana yönä nukkumaan omassa huoneessani, vaan nukuin olohuoneessa. En vain saanut unta yksin, ilman Viirua.
Siitä on jo paljon aikaa, mutta ikävöin Viirua tietysti vieläkin, ja sydämmestäni toivon, että se tulisi takaisin, vaikka tiedän sen olevan mahdotonta. Nanna ja Piksu eivät menetyksestä suuremmin stressanneet, ja ovat nyt enemmän kavereita.
Runo Viirulle
Nyt kun lensit rajan taa,
Sua on turha odottaa
Ja vaikka aina yritän,
muistaa hetkiä hyviä,
niin suru minut valtaa.
Mut silloin muistan sen,
elit elämän varmasti onnellisen.
Elit kauemmin,
kuin kukaan muu,
niin harmi ettet takaisin tuu.
Sinua silti odotan,
Ja rakkaudella kaipaan.
-Suvi-