Alustus Turun seudun pappien ja lehtoreiden kokouksessa Maskussa 16.11.1993
KIRKON UUSI HAHMO
Runsas sata vuotta sitten kunnallishallinto alkoi irtautui
seurakunnallisesta hallinnosta. Tällä
vuosisadalla — kenties juuri vuosisataisen kirkollisen
paikallisitsehallinnon peruina — seurakunnan hallintoa on
kehitelty ottamalla mallit kunnallisesta hallinnosta. Nyt on
seurakunnan aika alkaa irtautua kunnallisista
hallintomalleista.
Julkisuudessa puhutaan "kirkosta". Puhutaan siis suureesta,
jota ei oikeastaan ole olemassa. Ei ainakaan niissä asioissa,
joista näinä päivinä ja vuosina eniten
puhutaan — talousasioissa. Paikallisen itsehallinnon vuoksi
Suomessa on satoja "kirkkoja" ja samalla toteutuvat
Vapahtajan sanat, joita hän tuskin tarkoitti
tavoitteeksi vaan pikemminkin syntisen maailman todellisuuden
kuvaukseksi: "Sille, jolla on, annetaan, ja jolla ei ole,
siltä otetaan sekin vähän pois." (Suurissa
seurakunnissa/seurakuntayhtymissä on varaa
pitää alhaisimmat kirkollisverot!)
Kun nyt Suomen evankelis-luterilaiset "kirkot" ja kirkko ovat joutuneet
tilanteeseen, jossa harkitsemattomasti pystytettyjä rakenteita on
pakko purkaa, ei pitäisi tyytyä vain saamaan aikaan
korjailtua versiota entisestä, vaan samantien pitäisi
rakentaa uutta. Se uusi voisi olla Evankelis-luterilainen Kirkko
Suomessa. Siis enemmän kuin satojen seurakuntien ja kahdeksan
hiippakunnan yhteenliittymä.
Rakenteiden uudistaminen pelkän uudistamisen vuoksi ei ole sen
enempää tavoite kuin asioiden säilyttäminen sen
vuoksi, että niin tai näin on aina ollut. Tavoitteena on
saada aikaan rakenne, joka mahdollisimman hyvin turvaa sen, että
evankeliumia voidaan julistaa, sakramentteja voidaan jakaa ja että
ihmiset saavat kokea Jumalan rakkauden yhteisön jo
tässä ajassa.
Pienet seurakunnat ovat kirkon hengellisen ja sielunhoidollisen
tehtävän toteutumisen kannalta todennäköisesti
paras ratkaisu. Niissä voi toteutua ihmisten kaipaama
läheisyys, niissä seurakunta voidaan tuntea Jumalan
perheeksi, josta sen jäsenet kantavat vastuuta. Niissä
myös sielunhoitotehtäviin erotetut voivat oppia
tuntemaan suuren osan seurakuntalaisistaan.
Omien havaintojeni mukaan kaksi- tai korkeintaan kolmipappinen
seurakunta on kooltaan optimaalinen. Yksipappisia tulisi
välttää, jos maantieteellisistä syistä ei ole
pakko tyytyä niin pieneen — kuten esimerkiksi
tällä Suomen nurkalla asia moni paikoin on. Yksi pappi voi
nimittäin onnettomimmassa tapauksessa tuhota seurakunnan
hengellisen ja kaiken muunkin elämän vuosikymmeniksi.
Kaksipappisessa seurakuntalaiset voivat toivoa mieleisensä /
mieluisemman papin
Yksioikoista paikallisseurakunnan mallia ei Suomeen voi luoda.
Maassamme on nimittäin sekä maaseutua että jopa
suurkaupunkeja. Alueilla, joiden väestötiheys on suuri, eli
käytännössä kaupungeissa, voitaisiin siirtyä
rajoitettuun personaaliseurakuntajärjestelmään.
Ensisijainen seurakunnan määrääjä olisi
edelleenkin asuinpaikka, mutta anomuksesta voisi kuulua sen sijasta
johonkin toiseen asuinkuntansa tai -kaupunkinsa seurakuntaan. Näin
saman paikkakunnan seurakunnat voisivat profiloitua ja terveesti
kilpailla keskenään. Eikä ihmisten tarvitsisi
asunnonvaihdon yhteydessä jättää entistä
seurakuntaansa.
Maaseudulla lienee viisainta säilyttää nykyinen
paikallisseurakuntamalli, sillä seurakunta, joka
fyysisesti on kovin kaukana, on harvoin myöskään
henkisesti kovin lähellä.
Tarvittaisiin siis pieniä seurakuntia, mutta raskas ja kuluja
vievä hallinto pitäisi välttää. Olen
hahmotellut mallia, jossa painokkaimmat tasot olisivat
kokonaiskirkko ja paikallisseurakunnat. Niiden väliin
asettuisivat hiippakunnat ja rovastikunnat.
Oleellisin muutos nykyiseen verrattuna olisi, että
kirkollisvero olisi koko maassa yhtä suuri. Sitä ei
keräisi paikallinen eikä myöskään alueellinen
kirkollinen viranomainen vaan kokonaiskirkko, lyhyesti Kirkko. Se
puolestaan jakaisi seurakunnille niiden tarvitsemat
käyttövarta yhteisesti sovittavan
jakokaavan mukaan, jossa otetaan huomioon
seurakuntien väkiluku ja
välttämättömistä
rakennuksista, maantieteellisistä oloista yms.
koituvat erityisrasitukset.
Kokonaiskirkko vastaisi myös suoraan seurakuntien
välttämättömien työntekijöiden
palkkauksesta. Se voisi siten huolehtia,
että kussakin seurakunnassa on
riittävästi virkoja. Virkojen
määrä ja laatu riippuisi seurakunnan
väkiluvusta sekä maantieteellisistä,
kielellisistä ja yhteiskunnallisista
erityispiirteistä. Kokonaiskirkko antaisi myös
hiippakuntien ja rovastikuntien toimintaan
määrärahat jonkin jakokaavan mukaan. Osa jäisi
tietenkin kirkon yhteisiin toimintoihin.
Olen laskenut, että yksityishenkilöiden koko maan
yhtenäinen 1,5 pennin veroäyri olisi kahtena
viime vuonna riittänyt kattamaan kirkkomme seurakuntien
verotulot. Kirkko voisi siis pärjätä ilman
yhteisöveroja, mutta monet yksittäiset seurakunnat eivät
kenties voi! (Laskelmassani oletin, että 80 %
yksityishenkilöiden kunnallisverotettavista tuloista olisi
tuonut kirkollisveroa.)
Yksittäisen seurakunnan tulot eivät siis enää
riippuisi siitä, kuinka paljon sen seurakunnan jäsenet
pystyvät maksamaan veroja. Tulojen perustana olisi ensisijaisesti
väkiluku. Jakokaavaan sisältyisi jokaista seurakuntaa varten
tietty perussumma. Siihen lisättäisiin tietty
markkamäärä jokaista seurakuntalaista kohti ja
seurakunnan toiminnan kannalta välttämättömien
rakennusten ja kiinteistöjen ylläpitokulut.
Seurakunnalla olisi valta, vapaus ja vastuu
päättää, miten se omat käyttövaransa
käyttää. Jokin seurakunta pitäisi ehkä
mielekkäänä palkata lisää
työntekijöitä. Jokin ehkä suuntaisi voimavarojaan
kyläkirkkotoimintaan. Jossakin painopisteeksi muodostuisi
diakonia. Mikäli jakokaavan tuomat varat eivät tuntuisi
riittävän, seurakunta voisi yrittää saada
ulkopuolista rahoitusta tai kerätä vapaaehtoisvaroja —
kolehteja ja lahjoituksia.
Paikallisseurakuntien luottamuselimet —
nimitettäköön niitä vaikka kirkkoneuvostoiksi
— voisivat nykyistä paremmin keskittyä seurakunnan
hengellisen toiminnan johtamiseen. Ne voisivat uudistuksen
yhteydessä saada myös esimerkiksi oikeuden
päättää Kirkon kustantamien seurakunnan
välttämättömien virkojen
täyttämisestä — papiston osalta
yhteistyössä tuomiokapitulin kanssa. Niiden pitäisi
myös opetella perustelemaan erityiset tarpeensa ja uudet
ajatuksensa hallinnon muille tasoille.
Vuosisataisten rakennelmien korvaaminen uusilla vaatisi tietenkin
vielä monien muidenkin kysymysten tarkastelua, mutta koska olen
tässä halunnut keskittyä olennaisimpaan, mainitsen
vain muutaman. Miten kävisi seurakuntien maaomaisuuden?
Tulisiko siitä Kirkon maaomaisuutta? Jos tulisi,
säilyisikö paikallisseurakunnalla kuitenkin osa siihen
liittyvää päätösvaltaa? Olisiko tuotto
osaksi entisille omistajaseurakunnille
"korvamerkittyä" rahaa? Mahdollista kaiketi olisi
ainakin, että seurakunnilla säilyisi osa esim. rakennusten
käyttöön tai maaomaisuuden käyttöön
liittyvää päätösvaltaa.
Hiippakunnat ja rovastikunnat olisivat tarpeen toisaalta
väliportaina seurakuntien ja Kirkon välillä, toisaalta
alueellisina yhteistyöeliminä. Hiippakunta huolehtisi
alueensa erityispiirteiden huomioonottamisesta kokonaiskirkossa ja
toisaalta se edistäisi alueensa seurakuntien
yhteistyötä esim. järjestämällä koulutus-
ja neuvottelupäiviä.
Tiedän, että hahmotelmani kaltainen malli on mahdollista
toteuttaa. Sen esikuvana on nimittäin taannoisen saksalaisen
työnantajakirkkoni, Hessenin ja Nassaun evankelisen kirkon,
malli. Käsittääkseni kaikkialla Saksassa kirkon hahmo on
kutakuinkin hahmotelmani kaltainen.
Vanhan pohjoismaalaisen ajattelun suora jatkumo
hahmotelmani ei ole, koska siinä paikallista
itsenäisyyttä on muutettu. Se kuitenkin
toteuttaisi laajassa maassamme tasa-arvoa kristittyjen kesken.
Nykyäänhän helsinkiläisen tai turkulaisen
sielu on erihintainen kuin esimerkiksi maskulaisen tai
velkualaisen sielu. Itseään kirkoksi kutsuvan
järjestelmän olemukseen moinen eriarvoisuus sopii
kovin huonosti.
Koko maan kattavan tasasuuruisen kirkollisveron
käyttöönoton yhteydessä voitaisiin samalla
ottaa käyttöön yleinen kirkollis- ja kulttuurivero.
Rekisteröityihin uskonnollisiin yhteisöihin ja
kirkkoihin kuuluvien osalta vero ohjautuisi kyseiselle
yhteisölle, mikäli se on halukas ottamaan sen vastaan.
Muiden osalta se menisi "korvamerkittynä" valtiolle, joka
käyttäisi sen kulttuurin hyväksi ja mahdollisesti
osaksi väestökirjanpidon ja hautausmaiden ylläpitoon.
Tämänkaltainen vero on käytössä
Italiassa. (Se estäisi ihmisiä joutumasta kiusaukseen erota
kirkosta rahan säästämiseksi. Samalla eri yhteisöt
tulisivat tasavertaisemmiksi. En ole tosin selvittänyt,
pystyisikö ortodoksinen kansankirkko selviämään 1,5
% pennin yleisellä yksityishenkilöiden kirkollisverolla.)
Tyypillisesti suomalaisen näpertelyn ja paikkailun sijalle tarjoan tätä Kirkon kokonaishahmotelmaa.