Nykyinen järjestelmä, jossa tuomiokapituli arvioi sangen muodollisilla perusteilla hakijoiden ansiot ja sopivuuden täytettävään kirkkoherran virkaan, on holhousyhteiskunnan jäänteitä. Olen vuosia sitten ollut mukana vaalissa, jossa vaaliehdotuksen (kyseisen kirkon ainoaan papin virkaan) teki kirkkoneuvosto tutustuttuaan ensin sangen perusteellisesti hakijoihin. Kokemus oli hyvin myönteinen, vaikka jäinkin lopullisessa vaalissa toiseksi. Sen vuoksi ja koska kirkkoherran valinnassa on ennen kaikkea kyse seurakunnan tarpeesta, olen valmis siirtämään vaaliehdotuksen teon seurakunnalle.
Suomen kirkkoa ei olemassa, on vain seurakuntia ja kaikkein pyhimpiä: itsenäisiä seurakuntatalouksia. Mutta todellista kokonaiskirkkoakin tarvitaan — ja sen vuoksi rahoja on kerättävä yhteen pottiin. Potista voi sitten antaa hankkeisiin, jotka eivät suoranaisesti hyödytä tiettyä seurakuntaa, mutta jotka ovat kokonaisuuden kannalta eduksi. Esimerkiksi koulutusrahasto mahdollistaisi pappien täydennyskoulutuksen riippumatta siitä, missä virassa he juuri sillä hetkellä ovat.
Olen saattanut päätöksenteon rattaisiin ehdotuksen, että kirkkomme allekirjoittaisi Leuenbergin konkordian ja liittyisi siten ehtoollis- ja saarnayhteyteen noin sadan luterilaisen, reformoidun, unioidun ja metodistisen kirkon kanssa. Kirkon ulkomaanasiain neuvosto ei innostunut ajatuksesta, mikä mielestäni osoittaa, että kirkkomme ekumeeninen panostus on yksipuolista.
Hiippakuntamme El Salvador -projektin yhteydessä tuli ilmi, mikä ero on avustamiselle ja ystävyydellä. Ystävyys on molemminpuolista, siinä on kummallakin (kaikilla) opittavaa, kummallakin annettavaa, kummallakin saatavaa. Ystävyys ei tietenkään perustu sopimuksiin vaan ihmisten välisiin suhteisiin, mutta kuitenkin olisi omalle kirkollemmekin hyväksi, jos jokaisella hiippakunnalla olisi ystävyyskirkko(ja), virallisestikin, sovitustikin.