Lectio praecursorica 1.6.2006

Kristinuskon kanta koron ottamiseen oli aina 1500-luvulle asti kielteinen. Mooseksen laissa on  määräys (Dtn:23:20–21) "Älä peri toiselta israelilaiselta korkoa rahasta, ruoasta äläkä mistään muustakaan, mitä yleensä korkoa vastaan lainataan. Vierasmaalaiselta voit periä korkoa mutta maanmieheltäsi et.” Sen katsottiin koskevan myös kristittyjä. Lisäksi sydänkeskiajalla kielteisen kannan tueksi löydettiin Aristoteles, joka toteaa, että raha ei voi synnyttää rahaa. Koron ottamisen katsottiin olevan vastoin luonnonoikeutta. Kuitenkin rahaa lainattiin korkoa vastaan, mutta joko korko kätkettiin jonkin muun nimen taakse tai lainanantaja ja velallinen kuuluivat uskonnoltaan eri yhteisöihin.

Reformaattori Johannes tai Jean Calvin avasi uuden näkökulman asiaan. Hän oli 27-vuotias oikeustieteen lisensiaatti, humanisti ja itseoppinut teologi, kun hänet pysäytettiin 1536 avustamaan protestanttisen uskon vakiinnuttamista Genevessä, joka oli karkottanut piispan ja irtautunut Savoijin herttuan vallasta vuotta aiemmin. Calvin toimi Genevessä parivuotista maanpakolaisuutta lukuun ottamatta koko loppuikänsä vuoteen 1564 asti. Noina vuosina kaupungista tuli yksi Euroopan keskuksista ja myös sen taloudellinen merkitys alkoi kasvaa.

Mistä sitten löytyy Calvinin näkemys? Hänen kuuluisin teoksensa on Institutio Christianae religionis, jonka kuuden luvun laajuisen ensimmäisen laitoksen hän sai valmiiksi 1535 ja viimeisen, 80 luvun laajuisen 1559 latinaksi ja 1561 ranskaksi. Institutio on Calvinin dogmatiikka, johon hän on pyrkinyt kokoamaan opilliset asiat, jottei hänen tarvitsisi niihin palata kommentaareissaan. Hän selittikin lähes kaikki Raamatun kirjat, joko kommentaareina, Geneven akatemian luentoina tai pastoreiden viikoittaisissa kokouksissa pitämillään Raamatun selityksinä. Hän saarnasi lectio continua periaatteella, ajoittain jopa viisi kertaa viikossa, ja suuri osa hänen saarnoistaan on tallennettu, merkittävä osa jopa julkaistu jo hänen elinaikanaan. Hän laati Geneven kirkon virallisia dokumentteja ja oli mukana kirkkokurista huolehtivan konsistorin työssä. Hän kävi kirjeenvaihtoa niin toisten reformaattorien kuin tavallisten katolisen kirkon jättäneiden ihmisten kanssa. Kirjeitse hän oli myös sielunhoitaja ja neuvonantaja.

Calvinin kanta koron ottamisen luvallisuuteen ei selviä, ellei käytä kaikkiin moniin edellä mainittuihin luokkiin kuuluvia kirjoituksia hyväksi. Insititutio on hänen pääteoksensa, mutta se antaa kovin rajallisen  kuvan asioista, jotka eivät kuulu kristillisen opin ytimeen. Toki voi tutkia, miten Calvin on määritellyt yksittäisiä käsitteitä, mutta hänen tulkintansa edellä mainitusta Mooseksen lain kohdasta, joka kieltää koron ottamisen veljeltä, löytyy Mooseksen kirjojen kommentaarista, ja siihen liittyvien kohtien selitykset asianomaisten Raamatun kirjojen kommentaareista. Mooseksen kirjojen harmoniaan sisältyvän laajan Jumalan lain selityksen rakenne puolestaan luo taustan sille, miksi Calvin on voinut tulkita koron ottamista koskevan lain määräyksen siten kuin hän on sen tulkinnut. Hän on myös ottanut kantaa kysymykseen lausunnossa koronkiskonnasta ja antanut kirjeitse neuvoja korkoon suhtautumisesta.

On tietenkin luontevaa analysoida Calvinin suoranaisesti koron ottamisesta ja koronkiskonnasta kirjoittamien tekstien sisältöjä ja verrata niitä toisiinsa. Käsitteiden analysointi on myös tarpeen, Calvinin oikeusajattelua selvitettäessä paikoin nurinpäin: mitkä yleisesti käytössä olevat tai olleet käsitteet sopivat kuvaamaan tiettyjä hänen ajattelunsa piirteitä. Korkokysymyksen taustalla olevan oikeusajattelun selvittäminen edellyttää myös tiettyjen tekstien rakenteiden analysointia.

Calvinin näkemys, että koron ottaminen on tietyillä edellytyksillä sallittua, nousee hänen tavastaan hahmottaa oikeus. Hahmotus ei ole luettavista mistään yksittäisestä tekstikappaleesta, vaan nähtävissä jo aiemmin mainitusta Jumalan lain selityksen rakenteesta. Calvin selittää Israelin kansan orjuudesta vapautumisesta ja korpivaelluksesta kertovat Mooseksen kirjat yhtenä kokonaisuutena. Tapahtumien kronologian keskeltä hän on järjestänyt kaikki Jumalan lakiin liittyvät kohdat laajaksi harmoniaksi (520 palstaa eli lähes puolet koko teoksesta; kaksi kertaa pidempi kuin alku-Institutio tai lähes saman mittainen kuin Genesis-kommentaari). Kutakin kymmenestä käskystä seuraavat käskyä selittävät Mooseksen lain kohdat sekä siihen liittyvät seremonialain ja yhteisöllisen lain kohdat. Koko selitys alkaa Lain  esipuheeksi katsottavilla kohdilla ja päättyy Lain  ytimeen (Summa Legis).

Lain ja oikeuden ytimenä on Calvinin mukaan Jumalan tahto, jonka ensimmäinen sanallinen ilmaus on rakkauden kaksoiskäsky. Se on samalla Jumalan tahdon yleispätevin ilmaus. Dekalogi selittää tarkemmin, mitä Jumalan rakastaminen ja lähimmäisen rakastaminen tarkoittavat. Sen käskyt ovat ikuisia ja muuttumattomia.  Dekalogia puolestaan selittävät ja siihen liittyvät Mooseksen lain moninaiset muut määräykset, joista suurin osa koskee sellaisenaan vain Israelin kansaa. Muut kansat ja yhteisöt ovat voineet ja voivat muotoilla yhtä päteviä oikeusnormeja, jotka ilmaisevat kunkin kansan ja yhteisön elämäntilanteessa Jumalan Lain ydintä, Jumalan tahtoa. Tai ainakin niiden tulisi ilmaista moraalilakia, joka sisällöltään samastuu Dekalogiin ja jota syntiinlankeemuksen turmelema ihminenkin voi tuntea järkensä avulla.

Mainitsin aiemmin, että Calvinin osalta on joskus tarkasteltava ilmiöitä ja sitten mietittävä, millä perinteisillä termeillä niitä voisi nimetä. Hänen oikeusrakenteensa voi sovittaa häntä edeltävien luonnonoikeusteorioiden termeihin: ikuinen tai jumalallinen oikeus, luonnonoikeus ja ihmisten muotoilema oikeus.

Calvinille keskeisiä perusteita arvioida, onko jokin käsky luonnonoikeutta, ovat muuttumattomuus ja yleispätevyys, voi siis sanoa universaalisuus. Mooseksen laista muita kuin Israelin kansaa velvoittavia ovat ne  käskyt ja määräykset, jotka alunperinkin on annettu koskemaan kaikkia ja suhtautumista kaikkiin ihmisiin. Ne ovat universaalia oikeutta, tai käyttääkseni perinteistä terminologiaa, luonnonoikeutta.

Koron ottamisen kieltävä Mooseksen lain kohta ei kuulu universaaleihin käskyihin, sillä se kieltää koron ottamisen saman kansan jäseneltä ja sallii koron perimisen muukalaiselta. Koska se määrää suhtautumaan eri kansoihin kuuluviin ihmisiin eri tavoin, se ei, Calvinin kriteerien mukaan, voi olla luonnonoikeutta. Niinpä sen on oltava Israelin kansan poliittinen, yhteisöllinen oikeusnormi, joka ei sido kristittyjä eikä myöskään muita ei-juutalaisia.

Mooseksen lain kiellon lisäksi korkokieltoa perusteltiin, kuten alussa mainitsin, Aristoteleen näkemyksellä, että raha on hedelmätöntä. Calvin ei yhdy Aristoteleen näkemykseen, vaan luottaa havaintoihinsa, että liikenteessä oleva raha, joka yhdistyy ihmisten työhön ja mahdollistaa sen, tuottaa hedelmää eli voittoa. Hän pitää arvon lisääntymistä, myös koron nimikkeellä, talouselämälle välttämättömänä. Hänestä ei siis ole luonnon vastaista ottaa rahasta korkoa.

Kun on kyse koron ottamisen oikeutuksesta ja rajoituksista, Calvin ei kiinnity Raamatun kohtiin, jotka käsittelevät asiaa, vaan hän ottaa käyttöönsä kohtuuden. Kohtuudella on sama aatehistoriallinen lähtökohta kuin ajatuksella rahan hedelmättömyydestä: Aristoteles. Calvinille käsite oli välittynyt sekä oikeusopintojen että renessanssihumanismin kautta, ja hän käsitteli sitä jo Senecan De clementian kommentaarissaan, jolla hän tahtoi kilpailla itsensä Erasmus Rotterdamilaisen kanssa. Reformaattorina hän liitti kohtuuden erityisesti lain toiseen tauluun, siis siihen osaan Jumalan tahtoa, joka koskee ihmistenvälisiä suhteita ja jonka suhteen ihminen ei syntiinlankeemuksessa täysin menettänyt tunnistamiskykyään eikä toteuttamishaluaan.

Pankkilaitos oli vasta kehittymässä tuolloin, ja Calvin pohti korkokysymystä yhteiskunnassa, jossa rahaa antoivat lainaksi maataloudella tai yritystoiminnalla vaurastuneet yksityishenkilöt. Siis samat tahot, jotka saattoivat edistää toisen henkilön yritystä antamalla pellon tai liiketilan vuokralle. Kohtuuden näkökulmasta koron ottaminen on Calvinin mukaan sallittua, kun rahaa on annettu lainaksi yritystoimintaa varten. Kohtuushan ei kiellä vuokran ottamista maapalstasta eikä liiketilasta, jotka mahdollistavat yritystoiminnan. Calvin pitää oikeutettuna ja kohtuullisena, että yritystoiminnan mahdollistavat rahat lainaava saa osuuden toiminnan tuotosta antamansa lainan korkona. Koron pitää kuitenkin olla kohtuullinen.

Kohtuuden olemukseen kuuluu, että se muuntaa lain tiukatkin määräykset olosuhteet huomioon ottavaksi oikeudeksi. Näin on myös koron ollessa kyseessä. Senkään vuoksi Calvin ei halua antaa mitään yksityiskohtaisia ohjeita korkokysymyksessä. Hän näkee, että mikä tahansa korkoprosentti voi jossakin tilanteessa olla kohtuuton. Geneven kaupunki salli 1550-luvun lopulla 5 %:n koron, mutta Calvinin mukaan senkin ottaminen on syntiä, jos sillä rasitetaan köyhiä yli sen, mihin heillä on mahdollisuuksia.

Koron salliminen ei siis tarkoita, että Calvin millään muotoa sallisi koronkiskonnan. Kun ihminen joutuu hätäänsä ottamaan lainaa, ei Calvinin mukaan ole oikein eikä inhimillistä ottaa korkoa. Sellaisessa tilanteessa tulee osoittaa lähimmäisenrakkautta. Vaikka korkokielto ei sido kristittyjä edes keskinäisissä suhteissa, heitä sitoo yleinen rakkauden vaatimus: hädässä olevalle ei saa sälyttää ylimääräisiä taakkoja. Rakkauden vaatimus koskee suhtautumista kaikkiin ihmisiin, sillä kaikki ihmiset ovat loppujen lopuksi samaa suurta perhettä.

Yritystoiminnan mahdollistamiseksi lainatusta rahasta sen sijaan on siis hänen mukaansa lupa ottaa korkoa. Silloinkaan ei kuitenkaan ole lupa koronkiskontaan, ei koron eikä minkään muun nimen alla. Ei siis ole lupa perustaa omaa liikevoittoaan toisen tappioon eikä vahinkoon. Calvin pitääkin petosta pahimpana koronkiskonnan muotona.

Calvin pitää tärkeänä, että omaisuuteen liittyvissä kysymyksissä, siis myös kysymyksessä korosta, mielessä on kultainen sääntö, jota hän nimittää tässä yhteydessä kohtuuden säännöksi (aequitatis regula). Hän kuvaa, että sääntö on kirjoitettu ihmisen sydämeen. Se kuuluu siis niin syvästi ihmisen olemukseen, että se ei syntiinlankeemuksessakaan täysin hävinnyt, vaan vain turmeltui. Hän olettaa siis, että kaikki ihmiset osaavat jollakin tavalla osoittaa lähimmäisenrakkautta. Läheskään aina ihmiset eivät kuitenkaan osoita sitä, koska tahto suuntaa usein ihmisen toiminnan siihen, mikä on hänelle hyväksi, vaikka se tapahtuisi hädässä olevan lähimmäisen kustannuksella.

Mainitsin jo aiemmin, että Calvin ei halunnut antaa mitään yksityiskohtaisia määräyksiä koron määrästä. Hän suorastaan kieltäytyy antamasta niitä, kieltäytyy siis antamasta rajoja asiassa, jonka hän näkee riippuvan olosuhteista. Antamalla yleisiä periaatteita, joiden mukaan koron ottamista on tarkasteltava, hän siirtää eettisen vastuun kullekin yksilölle, eettiselle subjektille. Hän antaa kuitenkin myös ohjeita korkoa koskevan pohdinnan avuksi lausunnossaan koronkiskonnasta (De l’Usure). Ohjeita on seitsemän:
1. Köyhiltä ei saa vaatia lainkaan korkoa.
2. Omaan voittoon ja sijoituksiin ei saa keskittyä niin paljon, että unohtaa velvollisuudet ja halveksii köyhiä.
3. Lainan tulee olla sopusoinnussa luonnollisen kohtuuden ja Kristuksen säännön eli kultaisen säännön kanssa.
4. Lainan antajalla on suurempi oikeus voittoon kuin velallisella.
5. Kohtuuden ja oikeuden mittana ei saa olla tämän maailman epäoikeudenmukaisuus, vaan Jumalan sanan pitää olla mittana.
6. Maksettu korko palvelee yhteiskuntaa.
7. Voimassa olevia tapoja ja lakeja on tarkattava, mutta silloinkin kohtuuden on oltava tärkeämpi kuin voiton.
Suurin osa Calvinin esittämistä rajoituksista liittyy joko sanoiltaan tai sisällöltään kohtuuteen. Juuri kohtuuden avulla Calvin luo koron ottamiseen liittyville pohdinnoille tilaa ottaa huomioon kulloisetkin olosuhteet ja edellytykset sekä huomioida lähimmäisenrakkaus.

Calvinin myönteisen kannan koron ottamiseen selittää siis kolme tekijää. Ensinnäkin hän hahmottaa oikeuden ja Jumalan tahdon välisen suhteen siten, että Mooseksen lain korkokielto kuuluu Israelin kansan poliittisen lain piiriin. Siten se ei velvoita muita kansoja eikä kristittyjä. Toiseksi hän tunnistaa ympäröivän todellisuuden toimivan toisin kuin Aristoteles oli ajatellut väittäessään, että raha on hedelmätöntä. Calvin näkee, että oikealla tavoin liikkeellä oleva raha tuottaa lisää vaurautta. Kolmanneksi hän pystyy kohtuuden käsitteen avulla rakentamaan systeemin, jossa koron ottamisen salliminen ei johda koronkiskontaan.

Kohtuus on keskeinen periaate Calvinin käsityksessä universaalista oikeudesta. Se on niin keskeinen, että rakkaus ja kultainen sääntö tuntuvat jäävän pimentoon. Calvin pitää kuitenkin myös kultaista sääntöä arvossa, sillä se selittää, miten kohtuutta voi toteuttaa. Kohtuuden keskeisyys liittää Calvinin renessanssihumanismin ja aikansa humanistisen oikeustieteen luonnonoikeusperinteeseen. Näin onkin hänen henkilöhistoriansa perusteella odotettavissa. Hän oli opiskellut kahden merkittävän humanistijuristin, Pierre de l’Estoilen ja Andreas Alciatin oppilaana, ja ennen reformatorista toimintaansa hän pyrki saamaan nimeä humanistina.

Voi olla vaikea nähdä Calvinin liittymistä luonnonoikeusajatteluun, koska hän käyttää vain harvoin luonnonoikeusterminologiaa. Universalina oikeutena luonnonoikeus on kuitenkin hänelle eettisen pohdinnan taustalla.  Pohjana on Jumalan tahto, jota ihminen tuntee universaalin oikeuden muodossa, ja kohtuuden avulla ihminen pystyy toteuttamaan universaalia oikeutta. Kysymys koron ottamisesta on esimerkki Calvinin tavasta käyttää unversaalia oikeutta ja kohtuutta.

Är det tillåtet att ta ränta? Ända till 1500-talet svarade kristendomen nej på denna fråga. I Deuteronomium finns bestämmelsen: “Du skall inte ta ränta av din broder, varken på pengar eller på livsmedel eller på något annat som man kan ta ränta på. Av utlänningen må du ta ränta, men inte av din broder.”  Den här bestämmelsen ansågs gälla även de kristna. Utöver detta tog skolastiken Aristoteles som stöd för det nekande svaret på frågan. Han menade ju att pengar inte bär frukt. Man tänkte att det är mot naturrätten att ta ränta. Men pengar lånades ju ut mot ränta. Men räntan doldes bakom något annat namn eller så hörde långivaren och låntagaren till olika religioner.

Reformatorn Johannes eller Jean Calvin gav saken en ny synvinkel. Han var en 27- årig en juris licentiat, humanist och självlärd teolog, på flykt från Frankrike till Basel när han stoppades i Geneve 1536. Han höll då på att hjälpa att befästa den protestantiska tron i staden, som ett år tidigare hade jagat bort biskopen och lösgjort sig från hertigdömet Savoijen. Calvin verkade i Geneve hela sin återstående livstid ända till 1564, med undantag av en exil på ett par år. Under dessa år blev staden ett religiöst centrum i Europa och stadens ekonomiska betydelse började växa.

Var kan vi då hitta Calvins syn på frågan om rätten att ta  ränta? Hans mest kända verk heter Institutio Christianae religionis. Calvin blev färdig med den första upplagan – som innehåller  sex kapitel - 1535 Den sista upplagan - med 80 kapitel – kom ut på latin 1559 och på franska 1561. Institutio är Calvins dogmatik, i vilken han försökte samla alla dogmatiska frågor, för att inte vara tvungen att återkomma till dessa i sina kommentarer. Han skrev kommentarer till nästan alla böcker i Bibeln. Han predikade enligt lectio continua -principen, ibland fem gånger i veckan, och en stor del hans predikningar finns bevarade till eftervärlden. En del publicerades redan under hans livstid. Han avfattade officiella dokument för kyrkan i Geneve och han var medlem i konsistoriet som hade ansvar för  kyrkodisciplinen. Han korresponderade såväl med andra reformatorer som med människor som hade lämnat den katolska kyrkan. Genom brevskrivande fungerade han som själavårdare och rådgivare.

Man kan inte få reda på Calvins syn på räntetagning utan att utnyttja alla kategorier av hans skrifter. Institutio är hans huvudverk, men den ger bara en begränsad bild av saker som inte hör till den kristna trons kärna. Det är möjligt att undersöka hur Calvin har definierat enskilda begrepp, men hans tolkning av Mose lag kan man inte hitta i Institutio. Därtill måste man använda hans kommentar till Mose-böckerna. Strukturen i kommentaren till Guds lag låter oss förstå varför Calvin har tolkat förbudet att ta ränta så som han har gjort. Calvin har också tagit ställning till frågan om räntetagning i ett utlåtande om ocker och han har dessutom brevledes gett råd hur man skall förhålla sig till räntetagning.

Det är naturligt att analysera innehållet i de texter i vilka Calvin direkt tar ställning till räntefrågan och också jämföra dessa med varandra. Begreppsanalys är också nödvändig, men i Calvins rättstänkande måste man ibland först analysera innehållet och därefter se vilka begrepp i allmänt bruk som beskriver hans tänkande. För att kunna undersöka det rättstänkande som utgör bakgrunden för hans syn på ränteproblemet måste man analysera strukturen i hans kommentar till Guds lag.

Calvins uppfattning att det på vissa villkor är tillåtet att ta ränta växer fram från hans sätt att utgestalta rätten. Uppfattningen kan man inte läsa ut ur någon enskild text. Den syns i strukturen i kommentaren till Guds lag. Calvin förklarar Mose-böckernas berättelser om Israels folks befrielse ur Egypten och deras ökenvandring mot det förlovade landet. Utifrån händelsernas kronologiska centrum – laggivningen vid Sinai - har han samlat och ordnat alla bibelställen som hör med till Guds lag till en harmoisk helhet, som omfattar 520 spalter eller nästan halva verket: två gånger längre än den första upplagan av Institutio. Varje bud följs av ställen som tolkar det aktuella budet och av de ceremoniella och politiska bestämmelserna som anknyter till budet. Hela kommentaren till Guds lag avslutas med Lagens kärna (Summa Legis).

Lagens och rättens kärna utgörs enligt Calvin av Guds vilja, vars första uttryck i form av ord är det dubbla kärleksbudet. Det är samtidigt det mest allmänna uttrycket för Guds vilja. Guds tio budord förklarar närmare, vad det betyder att älska Gud och att älska sin nästa. Buden är eviga och oföränderliga. Olika bestämmelser i Lagen tolkar Dekalogen, men dessa gäller bara israeliter. Andra folk och samhällen har kunnat och kan formulera rättsnormer som i deras förhållandena med lika stor giltighet uttrycker Guds vilja som är kärnan i Guds lag. I alla fall bör de uttrycka morallagen, som till sitt innehåll stämmer överens med Dekalogen. Också den av syndafalllet fördärvade människan kan med hjälp av sitt förnuft ha kunskap om morallagen, anser Calvin.

Jag nämnde tidigare att det ibland är nödvändigt att hos Calvin först betrakta fenomenen och därefter överväga med vilka traditionella termer man borde beskriva dessa. Strukturen han har i sitt rättstänkande kan man uttrycka med naturrättsteorier som användes före honom, nämligen: den eviga eller gudomliga rätten, naturrätten och den av människorna formulerade rätten – den s.k. positive rätten.

Det finns två centrala kriterier enligt vilka Calvin bedömer om en bestämmelse hör till naturrätten eller inte: den måste vara oföränderlig och den måste gälla för alla och överallt; den måste vara universell. Bara de bud och bestämmelser i Mose lag som ursprungligen hade en allmän giltighet förpliktar andra folk. De hör till den universella rätten, naturrätten.

Förbudet i Mose lag att ta ränta hör enligt Calvin inte till de universella buden, eftersom det förbjuder att ta ränta av någon ur ens eget folk, men tillåter att ta ränta av en utlänning. Eftersom det möjliggör att behandla människor från olika folk på olika sätt, kan det inte enligt Calvins kriterier höra till naturrätten. Därför måste det vara en politisk rättsnorm för det israelitiska folket, som inte binder kristna eller andra icke-judar.

Som redan nämnts, beror kristendomens negativa inställning till räntetagning inte enbart på Mose lags bestämmelser, utan också på Aristoteles uppfattning, att pengar inte bär frukt. Calvin kan inte hålla med Aristoteles. Han litar på sina egna observationer att pengarna som är i omlopp och har anknytning till arbetslivet samt möjliggör att arbetet bär frukt, det vill säga ger vinst. Calvin tycker att det är nödvändigt för ekonomin att pengar ger pengar, även om detta sker som “ränta”. Calvin anser alltså inte att det skulle vara mot naturen  att ta ränta.

När det är fråga om det berättigade i att ta ränta och hur stor den kan vara koncentrerar sig Calvin inte mycket på de bibelställen som direkt behandlar frågan, utan han drar nytta av “principen om vad som är rimligt” (aequitas). Rimlighetsprincipen har samma idéhistoriska bakgrund som tanken på att pengar inte bär frukt, nämligen Aristoteles. Calvin var van vid begreppet “aequitas”: han hade studerat juridik med humanistisk prägel och han hade behandlat den i sin kommentar till De Clementia av Seneca - ett verk med vilket han ville konkurrera med Erasmus. Som reformator förenar Calvin rimligheten med Lagens andra tavla, med  den del av Guds vilja som gäller relationer mellan människor. Människan kan i viss mån känna till och med sitt förnuft delvis även förverkliga lagens andra tavla, trots att hon fördärvades i syndafallet.

Banksystem höll på att utvecklas när Calvin dryftade räntefrågan. Förmögna privatpersoner lånade ut pengar. De hade blivit förmögna genom lantbruk, hantverk, handel eller någon annan form av företagsverksamhet. De var människor som kunde arrendera åkrar eller hyra ut affärslokaler och så befrämja andra människors företagsverksamhet. Ur rimlighetens synvinkel är det enligt Calvin tillåtet att uppbära hyra eller arrende när en åker eller en lokal befrämjar affärerna.  Så anser Calvin att det är rimligt att ta ränta när man har lånat ut pengar för att möjliggöra företagsverksamhet. Räntan är ett medel för investerare att få sin del i vinsten, men räntan måste vara rimlig.

Det hör till rimlighetens väsen att omvandla lagens stränghet till en rätt som tar hänsyn till förhållandena. Det här gäller också när det handlar om räntan. Därför vill Calvin inte ge utförliga instruktioner i räntefrågan. Han förstod att även en låg ränta i vissa förhållanden kunde vara orimlig. Staden Geneve tillät på 1550-talet en ränta på 5 procent, men enligt Calvin var även den ränteprocenten synd ifall man belastar de fattiga över deras möjligheter.

Att Calvin tillät ränta betyder alltså inte att han på något sätt skulle ha tillåtit ocker. När en människa måste låna pengar i sin nöd, är det varken rätt eller mänskligt att kräva ränta av henne. Då gäller det att visa kärlek till nästan. Förbudet att ta ränta förpliktar inte de kristna, men det allmänna kravet att älska nästan förpliktar dem: när någon är i nöd, får man inte belasta honom med  ytterliga bördor. Kärleken kräver att vi älskar alla människor, eftersom alla människor sist och slutligen hör till samma stora familj.

Calvin anser alltså att man får ta ränta när man har lånat ut pengar för företagsverksamhet. Samtidigt betonar han att ocker inte är tillåtet i affärslivet, under vilket namn det än må ske. Det är alltså förbjudet att grunda sin egen företagsvinst på andra människors förluster eller skada. Calvin betraktar beträgeri som den allra värsta formen av ocker.

Calvin anser att man bör ta hänsyn till den gyllene regeln när det är fråga om egendom. Så spelar regeln, som han kallar för rimlighetens regel, en roll i fråga om räntetagning. Han beskriver hur regeln är inskriven i människans hjärta. Den hör så djupt samman  med människans väsen att den inte helt förlorades i syndafallet, fastän den blev fördärvad. Calvin förutsätter att alla människor på något sätt kan visa kärlek till nästan. Men han är också medveten om att människor ofta inte visar den, på grund av att viljan styr människans handlande till det som är till hennes egen fördel, även om det sker på beskostnad av en medmänniska som är i nöd.
Calvin ville inte nämna någon exakt ränteprocent som skulle vara rimlig. Egentligen vägrade han sätta exakta gränsar i en sak som berodde på omständigheterna. Men han ger allmänna principer med hjälp av vilka man kan ta ställning till räntans storlek i olika situationer. Så måste var och en själv ta etiskt ansvar, bli etiskt subjekt. I sitt utlåtande över ocker ger Calvin sju anvisningar som borde hjälpa människor att överväga om man kan ta ränta. Anvisningarna är följande:
1. Man får inte kräva ränta av de fattiga.
2. Man får inte koncentrera sig så mycket till egen vinst och egna investeringar att man glömmer sina plikter och föraktar de fattiga.
3. Ett lån måste stå i samklang med rimlighetsprincipen och Kristi regel, det vill säga med den gyllene regeln.
4. Långivaren har en större rätt till vinst än låntagaren.
5. Rimlighet och rättvisa bör inte mätas med denna världens orättvisa, utan Guds ord behöver vara måttstocken.
6. Räntan som affärsmanen betalar tjänar samhället.
7. Man måste hålla sig till i kraftvarande seder och lagar, men också då bör rimligheten vara viktigare än vinsten.
De flesta anvisningar som Calvin ger har med rimligheten att göra. Det är just rimligheten med vilken Calvin möjliggör att räntafrågan betraktas  med hänsyn till omständigheterna och med tanke på kärleken till nästan.

Calvins jakande svar på frågan om man får ta ränta har tre förklaringar. Han uppfattar relationen mellan rätten och Guds vilja så, att ränteförbudet i Mose lag hör till den politiska rätten för folket Israel. Det betyder att det inte förpliktar andra folk eller de kristna. Han ser att verkligheten vi lever i fungerar på ett annat sätt än vad Aristoteles hade tänkt, när han påstod att pengar inte bär frukt. Calvin förstår att pengar som är i omlopp ger välstånd. Med hjälp av rimlighetsprincipen kan han bygga upp ett system där räntan inte blir ocker.

Rimligheten är den centrala principen i Calvins uppfattning om den universella rätten. Den är så central, att man kan ha svårigheter att se kärleken och den gyllene regeln bakom den. Men egentligen värdesätter Calvin också den gyllene regeln som förklarar hur man kan förverkliga rimligheten. Den centrala ställning Calvin ger åt rimligheten förbinder honom med den naturrättstradition som präglar renässanshumanismen och humanistisk juridik. Det är ingen överraskning om man känner hans personhistoria. Han hade studerat under två av de främsta humanistjuristerna, Pierre de l’Estoile och Andreas Alciat, och själv velat bli en betydande humanist.

Calvins anknytning till naturrättstänkandet kan vara svår att se, eftersom man sällan ser naturrättsterminologin i hans texter. Naturrätten som den universella rätten finns som bakgrund till det etiska övervägandet hos honom. Grunden är Guds vilja, vars delar människan kan igenkänna i den universella rätten, och rimligheten är en form genom vilken den universella rätten förverkligas i livet. Frågan om räntetagning är ett exempel på Calvins sätt att använda den universella rätten och rimlighetsprincipen.