Radion aamuhartaudet 1., 8. ja 15.12.2005

Torstai 1.12.2005

Betlehemin talli seimineen on valmiina. Lähettyvillä on lampaita ja paimenia, kauempana pariskunta, joka odottaa ensimmäistä lastaan. Ja vielä kauempana kolme tietäjää. Näin on viime sunnuntaista lähtien Sauvon kirkossa. Ensimmäisenä adventtina aloimme valmistella jouluseimeä. Alttarin eteläpuolella ovat talli ja seimi. Lähettyvillä ovat paimenet ja lampaat, kirkon takaosassa puolestaan Maria ja Joosef sekä tietäjät.

Kolmen ja puolen viikon kuluttua juhlimme Vapahtajamme syntymää. Siihen mennessä hahmot kirkossamme ovat vähitellen matkanneet lähemmäs Betlehemin tallia, jotkut jopa itse talliin. Jouluyön messussa Jeesus-lapsi asetetaan seimeen, ja toisen joulupäivän iltana, viettäessämme lapsiperheiden joulumessua, tietäjätkin ehtivät tuomaan lahjansa seimen äärelle. Nämä viikot ovat meille matkan aikaa.

Mutta millaista oli silloin, kaksi vuosituhatta sitten, Augustuksen ja Quiriniuksen päivinä, kolme ja puoli viikkoa ennen Vapahtajan syntymäyötä, joka muutti maailman? Missä mahtoivat olla joulukertomusten henkilöt? Kotona vai matkalla? Mitä he mahtoivat ajatella?

Davidin suvun kaupungissa Betlehemissä valmistauduttiin edessä olevaan veroluetteloihin kirjoittautumiseen. Oli odotettavissa, että paljon Davidin jälkeläisiä tulisi kaupunkiin. Majatalojen lisäksi muissakin taloissa varauduttiin majoittamaan matkalaisia. Vähäväkisetkin, kuten lammaspaimenet, raivasivat majoissaan tilaa vieraille saadakseen hieman lisäansiota.

Talojen karjasuojiinkin valmistelut ulottuivat, täytyihän matkalaisten juhdistakin pitää huoli. Vähitellen eri puolilla kaupunkia alkoi olla valmista. Niin oli valmiina myös majatalon karjasuoja, keskellä seisoi eläinten heinäkaukalo, seimi. Ei se osannut mitään odottaa, heinää se piti tarjolla eläimille, sen mukaan kuin tallipojat sitä täyttivät.

Kaupungin ulkopuolella kedolla oli paimenia laumoineen. Heille kyse oli tavanomaisesta arkisesta aherruksesta: päivästä päivään tuli pitää huoli siitä, että lauma sai syödäkseen ja juodakseen sekä siitä, että lampaat olivat turvassa. He olivat jatkuvasti liikkeellä, mutta samalla aina lähellä kotikaupunkia.

Kaukana pohjoisessa Galileassa puuseppä Joosef oli hieman huolissaan: parin viikon päästä pitäisi lähteä matkalle. Miehittäjät olivat määränneet veroluetteloihin kirjoittautumisen keskelle talvea. Siinä jo olisi vaivaa kylliksi, mutta miksi juuri tänä vuonna? Keväällä enkeli oli ilmoittanut Joosefille, että hänen kihlattunsa Maria oli raskaana Pyhästä Hengestä, ja Joosefin laskelmien mukaan Marian synnyttämisen aika osuisi juuri niihin päiviin, jolloin heidän pitäisi olla Betlehemissä.

Hurskaana miehenä Joosef oli monet kerrat käynyt Jerusalemissa. Hän tiesi, että vielä vuosi sitten viisi päivää olisi riittänyt hänelle matkaan Nasaretista Betlehemiin: hän olisi patikoinut yksin tai miesporukassa ja sen myötä hän ei olisi ottanut paljonkaan tavaroita mukaansa. Mutta nyt hänen piti valmistella matka viimeisillään raskaana olevan nuoren naisen voimien ja tarpeiden mukaan. Maria ei missään nimessä voisi kävellä tuota matkaa, joten ratsu oli tarpeen. Ehkäpä naapurilta saisi aasin lainaksi. Silti matkaan pitäisi varata enemmän aikaa, olisi valmistauduttava seitsemään kahdeksaan matkapäivään. Ja silloin matkan ajalle osuisi sapatti, joten matkaan olisi syytä lähteä viimeistään puolitoista viikkoa ennen määräpäivää. Joosefia mietitytti tietenkin myös, mitä kaikkea heidän pitäisi ottaa mukaansa. Maria oli niin kovin nuori, miten hän tietäisi, mitä kaikkea voi tarvita matkalle, jolta palatessa mukana on pikkuvauva.

Maria ja Joosef siis elivät vielä arkista elämäänsä Nasaretissa, mutta samalla valmistautuivat niin lapsen syntymään kuin Betlehemin matkaan. Maria ajatteli, että hän voisi kenties jäädä talveksi ja kevääksi lapsen kanssa Juudeassa asuvien sukulaisten luo. Ehkäpä kesällä syntyneestä Johanneksesta iloitsevat Elisabet ja Sakarias voisivat majoittaa hänet ja vauvan muutamaksi kuukaudeksi. Silloin heidän tosin pitäisi olla erossa Joosefista, jonka olisi piki miten palattava Nasaretiin työn ääreen.

Kaukana Kaksoisvirtain maassa, ja kauempanakin, tähtiä tarkkaavat tietäjät olivat nähneet syksyn mittaan uuden tähden kohoavan taivaalle. Aikansa tutkittuaan he olivat vakuuttuneet, että kyseessä oli juutalaisten tähti. Sen nouseminen saattoi heidän käsityksensä mukaan merkitä vain sitä, että juutalaisille oli syntymässä kuningas. Syntymä näyttäisi osuvan talvipäivän seisaukseen. He haluaisivat olla ensimmäisinä kunnioittamassa ja tervehtimässä uutta kuningasta, olisihan se osoitus heidän hyvästä tahdostaan rakentaa rauhaa kansojen välille. Niin kauimpana asuvat heistä olivat jo viikkoja sitten keränneet matkatavaransa, ottaneet arvokkaan lahjan mukaansa ja lähteneet karavaanien mukana kohti länttä. Nyt he olivat yhdessä matkalla kohti Jerusalemia, kuninkaan palatsia, johon juutalaisten kuningas toki syntyisi.

Jotkut matkalla, jotkut kotona valmistautumassa matkaan, jotkut kotimaisemissa lähellä Betlehemin seimeä. Kuten kirkossamme jotkut lähellä, toiset kaukana yhtäällä, kolmannet kaukana toisaalla.

Vapahtajamme syntymäyön todistajien tavoin me olemme liikkeellä kohti tuon maailman muuttaneen yön juhlaa. Moni valmistaa kotiaan ottamaan vastaan vieraita, moni valmistautuu joulunajan matkaan, moni keskittyy arkiseen aherrukseen, moni on jo pakannut lahjansa, moni vielä miettii, mitä kenellekin lahjoittaisi.

Ennen kaikkea liikkeellä oli tuolloin ja on nyt  kuitenkin Jumala. Jumala oli tulossa ihmiseksi, Jumala oli tulossa syntiin langenneen ihmiskunnan osaksi vapauttaakseen ihmiset synnin vallasta ja rangaistuksesta, johon me synneillämme olemme tulleet syypäiksi. Jumala tuli ihmiseksi, Sana tuli lihaksi,  pelastus tuli keskellemme. Siitä lähtien Jumala on liikkeellä kohti syntisiä ihmisiä, yhä samassa tarkoituksessa: vapauttaakseen meidät synnistä.

Betlehemin tallin seimi odottaa. Odottaa Jumalaa syntyväksi. Odottaa meitä, jotta kohtaisimme Jumalan ja saisimme osaksemme pelastuksen.

Virsi 2:5 ( Jorma Hynninen & Tapio Tiitu; Yleisradion äänite CDY-1295)

Virsi 30 1. ja 2. säkeistö (CDY-1445; 16 / 1:38; Kampin Laulu, joht. Timo Lehtovaara)

Tämä jouluvirsi lienee virsikirjamme tutuimpia. Moni osaa sen ulkoa, vaikka se on otettu virsikirjaan vasta parinkymmenen vuoden takaisessa uudistuksessa.

Monille se ei kuitenkaan ole ensi sijassa jouluvirsi, ei myöskään minulle. Toki adventin ja joulun aikaan sitä laulan, mutta aivan erityisesti se kuuluu minulla lämpimään vuodenaikaan, pyhiinvaelluksiin ja äsken kuultuun tapaan a capella, ilman säestystä, laulettuna.

Viime vuosikymmenellä eri puolilla Eurooppaa ryhdyttiin elvyttämään vanhoja pyhiinvaellusreittejä ja järjestämään niillä pyhiinvaelluksia. Suomea voi pitää aloitteen tekijänä ekumeenisissa pyhiinvaelluksissa: ensimmäinen Pyhän Henrikin pyhiinvaellus Turun ja Köyliön välillä järjestettiin jo runsas kaksi vuosikymmentä sitten. Viime vuosikymmenellä Ruotsi ja Norja kuitenkin ehättivät edellemme. Ruotsissa monessa hiippakunnassa toimii pyhiinvaelluspappi, pyhän Birgitan Vadstenassa on erityinen pyhiinvaelluskeskus ja pyhän Olavin Nidarosiin vievät reitit saivat opaskirjansa viisi vuotta sitten. Norjassakin on pari päätoimista pyhiinvaelluspappia, toinen Nidarosin katedraalin eli Trondheimin tuomiokirkon pappina, toinen Dovren tunturilla Oslosta Trondheimiin johtavan pyhän Olavin reitin varrella.

Naapureittemme uusia pyhiinvaellusperinteitä yhdistää omaamme näkyvästi tai pikemminkin kuuluvasti toivioretkeläisten virsi “Maa on niin kaunis”. Muutaman viime kesän aikana sen on voinut kuulla ja siihen on voinut liittyä eri puolilla Pohjolaa: niin Varsinais-Suomen ja Satakunnan metsissä kuin Keski-Norjan tuntureilla tai Itä-Göötanmaan kukkuloilla; niin maalaiskirkoissa kuin Turun tai Trondheimin tuomiokirkossa tai Vadstenan luostarikirkossa. Onpa sen kolme säkeistöä painettu Nidarosin tuomiokirkosta saatavaan pyhän Olavin pyhiinvaelluksen todistukseen.

Tiedän, ettemme aina pyhiinvaelluksilla laulaessamme tule paneutuneeksi virren sisältöön. Kuitenkin pyhiinvaeltaja voi hyvin samastua siihen. Hän voi havainnoida kauneutta, jota luomakunnassa yhä on, synnin turmeluksesta, ihmisen turmeluksesta huolimatta. Pyhiinvaeltajana hän tietää, että Luojan taivas on kirkas silloinkin kun paksut sadepilvet tai elämän murheet pimittävät tämän todellisuuden taivaan. Laulaminen on yksi pyhiinvaeltajan tavoista rukoilla Jumalaa kulkiessaan ja levätessään. Ja riippumatta siitä, onko juuri meneillään olevan pyhiinvaelluksen määränpäänä Kirkkokari tai apostolihauta Santiago de Compostelassa tai kansallispyhimyksen hautakirkko tai oman paikkakunnan kirkko, lopullisena tavoitteenaan on taivas. Tässä maailmassa patikoitu pyhiinvaellus on kuva jokaisen kristityn elämänvaelluksesta, elämän matkan kulkemisesta Kristuksen seuraajana ja Kristuksen seuraamisesta kuolemankin rajan yli iankaikkiseen kirkkauteen.
Huomaamattamme siis toiviomatkalaisten virren ensimmäistä säkeistöä pyhiinvaelluksella laulaessamme laulamme senhetkisestä todellisuudestamme, vaikka sanat tuntuisivatkin tulevan niin itsestään ettemme niitä ajattele.

Miten sitten toinen säkeistö? Joskus pyhiinvaelluksella aika tuntuu yhdellä kertaa sekä kiitävän että pysähtyvän. Muistan ensimmäisen päiväni Santiagon pyhiinvaelluksella kohta kuusi vuotta sitten. Tihkusateessa Espanjan ylätasanko hukkui harmauteen. Ainoat kiintopisteet, joihin katseeni saatoin kiinnittää, olivat tien varteen säännöllisin välimatkoin istutetut nuoret plataanit sekä edessä näkyvä kylä. Kun seuraavan kerran vilkaisin kelloa, huomasin vaeltaneeni puoli tuntia, mutta kylä näytti olevan yhä yhtä kaukana edessä. Oliko aika pysähtynyt? Tuon kylän kyllä tavoitin aikanani, sitten seuraava oli edessäni. Ja sitten olikin jo ilta. Miten aika olikaan kiitänyt!

Samalla parin viikon pyhiinvaelluksella tunsin myös, että sukupolvet olivat sekä vaipuneet unholaan että jääneet vaikuttamaan. Oli varhainen kevät, maaliskuun loppua ja huhtikuun alkua. Päiväkaudet vaelsin yksin, monet yöt olin ainoa yöpyjä majatalossa. Mutta tunsin etten ollut suinkaan ainoa pyhiinvaeltaja sillä hetkellä ja sillä reitillä. Jotenkin minulle olivat läsnä aiemmat sukupolvet, jotka olivat vaeltaneet samaa tietä samassa tarkoituksessa ja joiden nimet olivat vaipuneet unholaan.

Kotoisemmilla vanhoilla pyhiinvaellusreiteillä, joilla “Maa on niin kaunis” kaikuu, ajan kuluminen ja miespolvien vaipuminen unholaan voi tulla vielä henkilökohtaisemmaksi. Kun vaellan Pyhän Henrikin tietä Köyliöön tai Rombon reitillä tai Pyhän Olavin tiellä kohti Nidaros-Trondheimia, kuljen ehkä samaa polkua kuin joku yli puoli vuosituhatta sitten elänyt esi-isäni tai esiäitini, jonka nimi on jo vuosisadat sitten kadonnut ihmisyhteisön muistista. Kuitenkin hänen kanssaan tahdon kerran laulaa taivaallista laulua.

Kaksi vuosituhatta sitten enkelit lauloivat paimenille taivaallista laulua ja toivat taivaallisen ilon sanoman: Herra pelastaa, hän toi meille armon.

Herra  pelasti, toi meille armon ja otti meidät vaeltamaan kanssaan armon täyteyteen.

Minulta on Jeesus-lapsi kateissa. En tiedä, huomasiko sitä kukaan viime joulun alla, mutta kateissa on.

Vuosia sitten olin tutustumassa Vapahtajan, Pelastajan nimikkomaan El Salvadorin pieneen luterilaiseen kirkkoon. San Salvadorin käsityöläistorilta ostin värikkäiden ristien ja stolien lisäksi seimiryhmän. Siihen kuuluu kaksi tietäjää lahjoineen, härkä ja lammas, Maria ja Joosef sädekehät päänsä ympärillä ja enkeli. Sekä seimessä makaava Jeesus-lapsi, joka on kadonnut minulta viime muuton yhteydessä. Seimiryhmän hahmojen kirkkaat ja selkeät värit ovat niin piristäviä, että ryhmä on pappilassamme esillä läpi vuoden.

Nyt, adventtiaikana, seimiryhmä, ilman Jeesus-lasta, on julkisemminkin esillä. Sen hahmot ovat työhuoneeni ikkunalaudalla, osana kirkkoherranviraston julkisivua, värikkään salvadorilaisen ristin alla. Risti on niin suuri, että sen näkyy kirkkoaukion yli tielle asti, mutta seimiryhmän nähdäkseen on tultava lähemmäs ikkunoita. Pysähtyessään katselemaan värikkäitä hahmoja ohikulkijat voivat valmistautua jouluun ja samalla  nähdä edessään viestin yhteydestä kaukana toimivaan ystävyyskirkkoon.  Eikä Jeesus-lapsen tarvitsekaan olla vielä nähtävillä, vastahan kirkkovuodessa odotamme häntä.

Viime vuonnakin seimi oli julkisesti esillä. Silloin mietin, huomaisiko kukaan, että minulta on Jeesus-lapsi kateissa. Minut oli haastettu koristelemaan joulukuusi Sauvon museonmäen joulunalustapahtumaan. Aiheeksi löysin etsimättä  tuon seimen. Ripustin sen hahmot eri korkeuksille pieneen kuuseen: enkelin korkealle, tietäjät hieman matalammalle toiseen reunaan, keskelle Marian ja Joosefin ja heidän viereensä härän ja lampaan.

Mutta Jeesus-lapsi oli kateissa. Jouluvirren kehotus “Etsikää lasta” oli minulle kovin todellinen valmistautuessani kuusen koristeluun. Vai antaisinko koko pitäjän huomata, että kirkkoherra on kadottanut Jeesus-lapsen.

Salvadorilaista Jeesus-lastani en löytänyt, joten yhdistin koristeluuni toisen ryhmän, Etelä-Tirolista hankkimani pyhän perheen.  Kun sain kuuseeni siten myös Jeesus-lapsen, saatoin onnistua piilottamaan koko pitäjältä, että minulta oli itse asiassa Jeesus-lapsi kateissa.

Olisihan minulle iloa siitä, että löytäisin kadoksissa olevan Jeesus-lapsen: seimiryhmäni olisi jälleen täydellinen, voisin pitää sitä enemmänkin esillä. Mutta ei Jumalan läsnäolo ole kuitenkaan kiinni maalatun puisen hahmon tallessa olosta. Vaikka minulla olisi tuhat seimiryhmää, tuhat Jeesus-lasta, mitä hyötyä minulle olisi siitä, jos Jeesus ei olisi sydämessäni? Jos hän ei vaikuttaisi elämässäni ja elämäni kautta?

Salvadorilainen kuva ihmiseksi syntyneestä Jumalasta, kertoo minulle, että Sana tuli lihaksi ja  että Sana tulee lihaksi tänäänkin. Nuo viestit ovat tallessa, vaikka niistä kertova hahmo on kateissa.

Seimiryhmä,  suuri risti työhuoneeni julkisivun ikkunassa, pieni risti kaulassani, värikkäät stolat: kaikki ne ovat viestejä maasta, jossa kirkko on halunnut ja haluaa voimakkaasti, että evankeliumi, ilosanoma koskettaa ihmisten arkipäiväistä elämää.

Meikäläisestä näkökulmasta salvadorilaista yhteiskuntaa leimaavat epäoikeudenmukaisuus ja väkivalta. Sitä todellisuutta alkoivat neljä vuosikymmentä sitten muuttaa monet uskovat, siis ihmiset, joiden sydäntä Jeesus-lapsi ja varsinkin aikuinen Jeesus oli väkevästi koskettanut. He ymmärsivät, että ihmisten vanhurskaudeksi tullut Jumala odotti myös vanhurskauden toisen puolen, oikeudenmukaisuuden olevan todellisuutta siellä, missä häneen uskotaan.

Noiden uskovien käsityksen mukaan evankeliumi tulee lihaksi esimerkiksi silloin, kun ihmisiä autetaan käyttämään demokratiaan oleellisesti kuuluvaa oikeutta äänestää vaaleissa yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta, kun ihmisiä autetaan saamaan kohtuullinen korvaus työstään, kun ihmisille järjestetään mahdollisuus koulutukseen ja terveydenhuoltoon, kun ihmisille annetaan oikeus maahan, jota he viljelevät. Kuulostavatko nuo kohtuuttomilta tai vallankumouksellisilta asioilta? Eivät ehkä meistä, eivät enää, mutta Keski-Amerikan todellisuudessa ne tuntuivat muutama vuosikymmen sitten ja voivat tuntua yhä. Mutta siten, sitenkin Sana tulee lihaksi, evankeliumi tulee todeksi, evankeliumi muuttaa syntiin langennutta todellisuuttamme.

Moni uskova maksoi hengellään vakaumuksensa, että El Salvadorin yhteiskunnassa Jumalan Sana  tulee lihaksi oikeudenmukaisuuden enentyessä. Veritodistajista kuuluisin oli katolinen arkkipiispa Oscar Romero, joka eräässä viimeisistä saarnoistaan totesi, ettei usko kuolemaan vaan ylösnousemukseen ja että jos hänet surmataan, hän nousee kuolleista El Salvadorin kansassa. Hänet surmattiin, kuten niin monet muut  maallikot, sääntökuntien jäsenet ja papit, jotka tahtoivat tuoda Jeesus-lapsen Betlehemin seimestä oman todellisuutensa keskelle muuttamaan sitä oikeudenmukaisemmaksi.

El Salvadorin pieni luterilainen kirkko tahtoo jatkaa perintöä, jossa ilosanoma muuttuu todellisuudeksi. Myös se on kärsinyt. Moni työntekijä on ollut hengenvaarassa, piispa Medardo Gomez vankilassa.

Mutta he jaksavat. Heiltä Jeesus ei ole kateissa, vaan he näkevät itsensä Sanan lihaksi tulon jatkajina. He jaksavat yhä työskennellä sen hyväksi, että ihmiset voivat käyttää kansalaisoikeuksiaan. He jaksavat työskennellä sen hyväksi, että ihmiset osaavat viljellessään varjella luontoa. He jaksavat työskennellä sen hyväksi, että paikallisyhteisöissä ihmiset eivät vain halua vaan myös osaavat huolehtia toistensa ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista — silloinkin, kun yhteiskunnan rakenteet eivät hyvinvointia tue.

He tietävät, että kerran lihaksi tullut Jumala ei ollut vain lapsi, jota etsiä, vaan taivaan kuningas. Ja taivaan kuninkaan valta ulottuu yli maan, yli turmeltuneen luomakunnan. Hän toi vanhurskauden tähän maailmaan, ja hänen omansa tuovat hänet yhä uusien ihmisten elämään enentämällä oikeudenmukaisuutta tässä maailmassa. Hän ei ole kateissa, hän on läsnä.